Oli sitten lauantai tai sunnuntai aamu - olo tuntuu siltä, kuin viime iltana olisi tullut juotua lasillinen jos toinenkin.  Tosiasiassa viime ilta on kuitenkin kulunut rauhallisissa merkeissä kotona netflixin parissa ja valvottua on tultu muutama tunti normaalia arki-iltaa pidempään. Aamulla olo on kuitenkin kauhea. Lauantaina kymmeneltä aamulla kroppa on vielä ihan horroksessa ja alkulämmittelyihin menee puolet normaalia pidempään. Kroppa ei tunnu heräävän - ei sitten millään. Olo on turvonnut, raskas ja väsynyt. Arkena treenin vetäminen vaikka seiskalta aamulla tuntuu kevyeltä verrattuna viikonloppuihin.

​Johtuuko tämä vain siitä, että luvassa on viikon viimeiset treenit ja kroppa alkaa olla levon tarpeessa, vai kenties erilaisesta ilta- ja aamurytmistä? Johtui mistä tahansa, niin tässä omat hyväksi havaitsemani metodit tämän ihme väsymystilan purkamiseen: 

- Juo, juo ja juo. Omaan suosikkidrinkkiini (resepti alla) tulee  itsepuristettua sitruunamehua ja omaa lemppariani: Foodinin viherjauhetta. Foodinin luomu viherjauhe on täydellinen valinta, jos ei halua ostaa kaapin perälle kymmeniä eri viherjauhepusseja, sillä viherjauhe sisältää vehnänoras-, ohranoras-, alfalfa-, spirulina-, lehtikaali-, pinaatti-, nokkos-, chlorella-, moringa- ja ginkgo biloba-jauhetta. Aikamoinen ravinnepommi siis kyseessä. Tämän lisäksi juon myös yleensä  omaa lemppariani, Higher Livingin lakritsiteetä sekä bentoniittisavea, joka tunnetaan kehon luonnollisena puhdistajana.

- Ulkoile ja hengitä raikasta ilmaa. Ulkoilu tuntuu auttavan aina - oli kyseessä sitten viidentoista minuutin tai tunnin lenkki luonnossa, kävellen tai juosten. Ulkoilu on varma valinta.

- Rullaile ja venyttele. Voit käydä kropan joko kokonaisvaltaisemmin tai pintapuolisemmin läpi. Rullailu ja venyttely saa olon tuntumaan hetkessä kevyemmältä, kun nesteet lähtevät kiertämään kropassa aineenvaihdunnan vilkastumisen seurauksena.

- Kuuntele energisoivaa musiikkia. Yleensä taivun kuuntelemaan kaikkien kappaleiden alkuperäisversioista tehtyjä superhitaita covereita (siskoni mukaan löydän kuulemma jokaisesta kappaleesta aina sen hitaimman mahdollisen akustisen balladiversion :D), mutta väsyneenä laitan kuulokkeet päähän ja popitan täysillä Chainsmokersia tai jotain muuta fiilistä nostattavaa musiikkia - yleensä jotain Spotifyn valmista soittolistaa. Tämän hetken Spotifyn löydöt ovat Time to Sweat ja Motivation Mix -soittolistat.. :D

- Syö nestepitoisia ruokia - huom: perusruokavalion täydennykseksi, ei korvaamaann aterioita. Tälläisinä aamuina puputan yleensä kevyesti poskeen pari pestyä suomalaista kurkkua ja porkkanaa. Maapähkinävoin ja suolaiset ruoat skippaan näinä päivinä suosiolla välistä, unfortunately. ​

Loppuun vielä simppeli virkistävä viherjuoma-ohje, joka karkottaa pahimmankin väsymyksen taivaan tuuliin. Huom: vikassa kuvassa juomaa ei ole vielä sekoitettu!:D

Ihanaa ja oikein virkistävää viikon jatkoa. <3

VIRKISTÄVÄ VIHERJUOMA

iso lasillinen kylmää vettä
1 rkl viherjauhetta
yhden sitruunan mehu
pieni ripaus suolaa
​
OHJEET:

- Laita kaikki ainesosat lasiin ja sekoita lusikalla hyvin sekaisin. Nauti samantien.

Rakkaudella, Elli

Anorexia nervosa eli laihuushäiriö. Tuo katala sairaus, joka on koitellut niin minua, kuin varmasti siellä ruudun toisella puolella olevia, erityisesti monia naisia.  Sairaus, joka on raskas erityisesti henkisesti, mutta erittäin pitkälle edenneenä myös fyysisesti.

Sairauteni alkoi ylä-asteella, kun olin 13-vuotias, vuonna 2010. Olin siirtynyt uuteen kouluun ja vaihdoin fudisjoukkuetta. Viihdyin hyvin uudessa joukkueessa, mutta valmentajilta tulevat vaatimukset iskivät minuun melko kovaa, sillä olen suorittajatyyppiä ja halusin vastata joukkueen vaatimustasoa - olla paras.  Joukkue oli jaettu 1. ja 2. joukkueeseen, eli toisin sanoen parempiin ja huonompiin. Itse kuuluin aina ykkösjoukkueeseen, mutta minulla oli pelko, että tasoni tippuisi enkä tällöin pääsisi pelaamaan paremmassa joukkueessa. Tuntui, että jokaisessa treenissä piti loistaa, tehdä maaleja, vetää täysillä.

Yläasteella vaadittiin ala-astetta enemmän, ja vaatimustasoni kasvoi oman pääni sisällä varmaan tuplasti siihen verrattuna, mitä se oikeasti oli. Ala-asteella olin saanut kaseja ja ysejä, eli ollut koulussa perus hyvä oppilas, mutta yläasteella sain pelkkiä kymppejä, en tyytynyt alhaisempaan.

Itsetuntoni oli melko alhaalla, vaikka pärjäsinkin hyvin päällisin puolin - niin vapaa-ajalla kuin koulussakin. Minusta alkoi tuntumaan, että mikään ei riitä. Ala-asteen kiusaamiskokemukset olivat alentaneet itsetuntoani ja yritin korjata sitä ulkoisesti hyvillä suorituksilla. 

Halusin päästä myös fyysisesti parempaan kuntoon ja aloin laihduttamaan, sillä se vaikutti olevan sillä hetkellä paras ratkaisu. Aluksi ideana oli pudottaa pari kiloa, mutta parin kilon tippuessa oli yhtä helppoa tiputtaa samantien kaksi lisää ja neljän kilon jälkeen taas seuraavat kaksi kiloa - kehä oli syntynyt. Kävin lenkeillä, treenasin kovaa ja söin tuskin mitään. Uuvutin itseni täysin, enkä edes huomannut sitä. Paino tippui ja se toi minulle onnistumisen tunnetta - mutta se ei riittänyt.

Itsetuntoni laski laskemistaan ja  oma kehonkuvani vääristyi siinä samalla. Näin itseni isompana kuin koskaan, vaikka oikeasti olin kaikkea muuta. Koin kuitenkin, että olin paremmassa kunnossa kuin koskaan, olinhan sentään laihtunut.

Ystävien kysyessä kuulumisia, mulla on aina normaalisti ollut vastata tuttuun tapaan 'hyvää, hyvää kuuluu', vaikka todellisuus olisi toinen. Mun ollut vaikea myöntää muille, että elämä ei aina hymyile, vaikka niin olisin salaa toivonutkin. Vastata läheisille rehellisesti 'paremminkin on mennyt'.  

Rehellisesti sanottuna talvi ja kevään alku on ollut mulle henkilökohtasesti tosi raskas - eikä niinkään pelkästään vaan talvi ja kevät, vaan oikeastaan viimeiset 12 kuukautta. Viimeinen vuosi lukiossa on vienyt paljon energiaa, ja talvella lisäenergiasyöpön virkaa toimitti pimeät ja pitkät päivät. Tätä hässäkkää ei tietenkään ole auttanut myöskään oma, melko vaativa, asenteeni itseäni kohtaan.

Kasvamista, oppimista ja epäonnistumista. Itsensä etsimistä ja harhailua. Valvottuja öitä ja ahdistumista tulevasta. Oman osaamisen, kykyjen ja taitojen jatkuvaa epäilyä ja arvostelua. Itseluottamuksesta, läsnäolosta ja hetkessä elämisestä ei tietoakaan.

Heti lähes tulkoon uuden sivuston avattuani menin jonkinlaiseen lukkoon. Inspiraatio kirjoittamiseen, kuvaamiseen ja reseptien jakamiseen hiipui. Oma vaatimustasoni ja kriittisyys omia tuotoksiani kohtaan sekä väsymys yhdessä veivät tilaa blogin kirjoittamisen vaativalta luovuudelta. Tämän huomattuani päätin pitää taukoa. Ottaa aikaa itselleni - omille ajatuksilleni. Etsiä kadotetun inspiraation takaisin.

Tänään vietetään kansainvälistä vegaanipäivää, minkä kunniaksi päätin jakaa oman tarinani asteittaisesta siirtymisestä eläintuotteita sisältävästä ruokavaliosta täysin kasvipainoitteiseen ruokavalioon.

Itse olin pitkään maitorahkan- ja vähärasvaisten kalkkunaleikkeiden suurkuluttaja, itseasiassa
vielä reilu vuosi sitten. Punainen liha sai lähteä ruokalistalta ensimmäisenä, mutta siirtyminen vegaaniruokavalioon eteni asteittain, hitain, hitain askelein. Ensin lopetin kanansyönnin, sitten maitotuotteiden ja kananmunien, ja lopuksi luovuin kalasta. Luovuin, kyllä. Kala maistui mielestäni oikeasti hyvälle, joten päätös luopua siitä oli jotakuinkin vaikea, mutta hedonismin edelle alkoi mennä pikku hiljaa toisenlaiset arvot.

Eettisyys, ekologisuus, oman hyvinvointi ja ajatus siitä, että haluan kantaa oman korkeni kekoon kauniin pallomme ja pallomme asukkaiden puolesta. 

Näen positiivisena asiana, etenkin omalla kohdallani, että etenin ruokavaliomuutosten kanssa hitaasti. Kun jätin esimerkiksi maitotuotteet ja kananmunat pois, täytyi alkaa käyttää aiempaa enemmän luovuutta kokkailuissa - miten voisin esimerkiksi kätevästi korvata kananmunat leivonnassa? Nyt myöhemmin olen huomannut, että ei niitä sen kummemmin oikestaan tarvitse edes korvata.
​
Luovuuden lisäksi karttui tietämys kasvisruoista ja mahdollisista kasvisruoan kulmakivistä. Ihaninta oli huomata, kuinka helposti kaikki ruoat oli fiksattavissa kasvispohjaisiksi, ja kuinka paljon oli ruoka-aineita, joita en ollut aiemmin edes kokeillut. Jätettyäni kourallisen ruoka-aineita pois, sain uusia ainakin tuplamäärän tilalle.

Ainaisen maitorahkan sijaan aloin suosia ravintorikkaita ja värikkäitä smoothieita niin aamu-, väli- kuin iltapaloinakin.  Kaapit alkoi täyttyä pähkinöistä, linsseistä, pavuista ja herneistä ja erilaisista pähkinälevitteistä. Kulhot täyttyivät runsaammin hedelmistä ja jääkaappi erilaisista vihanneksista. Heraproteiini vaihtui riisi- ja hamppuproteiiniin.

Kannattiko ruokavaliomuutos näin sitten omasta mielestäni? Ehdottomasti. En ole koskaan voinut paremmin. Herkän vatsani oireilu on nykyään säännön sijasta ennemminkin poikkeus, rakastan ja arvostan ruokaa, jota syön enemmän kuin ennen, olen aiempaa tietoisempi valintojeni vaikutuksesta niin pienessä kuin isommassakin mittakaavassa, ja koen löytäneeni oman tapani ravita kehoani parhaalla mahdollisella tavalla.

Sopeutuminen kasvisruokavalioon oli paljon helpompaa kuin olin koskaan aiemmin kuvitellut. Asteittaisella muutoksella oli varmaan suurin vaikutus tähän tunteeseen, mutta itseäni henkilökohtaisesti auttoi myös uusiin ruoka-aineisiin tutustuminen kokkaamisen ja reseptiikan kehittelyn kautta, inspiroivien blogien ja instagramtilien selaaminen ja suhtkoot ymmärtäväiset
 ja ruokavalinnoissa tukea tarjoavat läheiset - niin perhe kuin ystävätkin.

Olen ihmisenä melko kokeilunhaluinen, joten kasvisruokavalion kokeileminen tuntui luontevalta - niin luontevalta, että taidan jäädä tälle tielle.

​Rakkaudella, Elli                                                                                                                      kuvat: @krijesa

Viisi päivää reissussa, ja tajuan jo kuinka onnellinen olen ihan vaan kotona, Helsingissä. 
Oon aiemminkin kyllä käsittänyt, kuinka upeaa elämä täällä on, mutta en ehkä täysin sisäistänyt.

​Tuntuu, että välillä pitää mennä aika kauaskin, jotta pystyisi näkemään tilanteen läheltä - niin hyvissä kuin huonoissakin asioissa. Jo toiseen maahan matkustaminen saa katsomaan asioita toisesta perspektiivistä ja tuomaan entistä suuremman merkityksen entistä pienemmille yksityiskohdille kuin seikoillekin kotona. Tuomaan merkityksen niin pienillekin mutta tarkemmin ajateltuna aika suurillekin asioille kuten omalle pehmeälle ja valkoisin lakanoin pedatulle pedille
tai aamun starttaaville värikkäille smoothiebowleille ja lounassalaateille.

Little things together make a difference. 

Olen vaan niin tajuttoman ja älyttömän kiitollinen siitä, kuinka mahtava elämä mulla on täällä Helsingissä, kotona. Ja kun puhun kodista, en tarkoita fyysistä rakennusta, jossa asun, vaan tunnetta, kun tunnen olevani kotona - oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Tunne siitä, että olen läheisteni ympäröimänä, ja toisaalta vain tunne siitä että olen niin oikeassa paikassa - paikassa, jossa sydämeni sykkii uusille seikkailuille ja uusien unelmien toteuttamiselle. Paikassa, jota katson lähes yhtä uteliain silmin kuin pieni lapsi katsoo leikkikenttää. Paikassa, jossa mikä vain on mahdollista ja unelmilla ei ole rajoja. Paikassa, jonne koen kuuluvani.

 Täällä mun sydän on. Kotona.

Olen ollut kesän jäljiltä suoraan sanottuna aika rikki. Kesällä vedin itseni todenteolla väsymyksen huipulle, burn-outiin, tai ainakin lähelle sitä. 18-vee ja jo burn-outissa, ei hyvä, ei hyvä. Tein työtä, jota tavallaan rakastin, houstasin brunsseja sunnuntaisin ('lepopäivinä') viidellekymmenelle henkilölle kerrallaan, ja samaisena kesänä yritin vielä valmistautua ylppäreihin, treenasin kovaa, enkä ehtinyt kunnolla palautua treeneistä, puhumattakaan töistä. En pitänyt kunnolla huolta kehon enkä mielen hyvinvoinnista ja no, voin vain nyt myöhemmin todeta, että tulos oli kaukana kauniista. Väsymys alkoi pikku hiljaa kertymään, ja päivät alkoi päivä päivältä enemmän muistuttamaan paikasta toiseen kiireessä juoksemiselta. Elämästä nauttimista(ko)? Tuskin.

Kesällä levon jäätyä vähemmälle, tuntuu, että olen nyt syksyn tullessa tarvinnut lepoa kesänkin edestä. Päiväunia, kevyitä kävelylenkkejä ja joogaa. Ystävien näkemistä, rullailua, venyttelyä ja saunassa makoilua. Pitkiä yöunia. Niin henkistä kuin myös fyysistäkin palautumista.

Havahduin, kun viime viikolla tuttu ohjaaja suosittele pitämään treeneissä kahta selvästi kevyempää viikkoa. Olen kuulemma jaloista sen verran jumissa, että liikeradat jäävät melko vajaiksi, eivätkä liikkeet kohdistu kunnolla haluttuun kohtaan. Jäin ihmettelemään, että tunnenko kroppani todella näin huonosti? Miten en ole itse voinut huomata samaa? Vai onko jumit kroonistuneet niin pahasti, etten enää edes huomaa niitä? Kävikö kesällä sama hyvinvointini kanssa? 

Vaikka vedinkin kesällä itseni kirjaimellisesti loppuun, olen kiitollinen tapahtuneen antamasta opetuksesta hidastaa ajoissa. Viime kesä kokonaisuudessaan opetti paljon - niin itsestä kuin elämästä yleisestikin. Kesä opetti ottamaan elämässä rennommin ja järjestämään enemmän aikaa itselle. Kesä opetti palautumisen merkityksen ja tärkeyden. Kesä opetti priorisoimaan omaa hyvinvointia. Kesä opetti pitämään huolta itsestä ja päästämään irti kuormittavista tekijöistä. Vaikka tekisikin kuinka unelmatyötä tahansa, ja työtä, jota todenteolla rakastaa, luova breikki on välillä tarpeen - eihän väsyneenä jaksa tehdä oikein mitään eikä nauttia oikein mistään, ei edes työstä jota rakastaa.

Miten sitten toivon, että tulevaisuudessa suhtaudun hektisiin kausiin elämässä? Toivon, että opin hölläämään tarpeeksi ajoissa, ja sanoa ei silloin kun tuntuu siltä - entistä paremmin. Ja toivon, että opin järjestämään levolle kalenterista samaan tapaan aikaa kuin työhommillekin. Pitämään kevyempiä viikkoja ja pitämään huolta palautumisesta. Hidastamaan ja hengähtämään silloin kun on tarvis. 

Lauantaina suuntaan Trogirin lämpöön ilman suunnitelman suunnitelmaa ja velvollisuuden velvollisuutta. Juoksemaan pitki rantahietikkoja ja joogaamaan turkoosin veden ääreen. 

Aion vain olla. Olkaa tekin. ​

Herään ihanista valkoisista lakanoista, isosta sängystä auringonsäteiden ja kuohkean tyynykasan keskeltä - kerrankin olen saanut nukuttua tarpeeksi, oman biologisen kellon mukaan, enkä tunne väsymystä herättyäni. 

Herättelen kroppaani tekemällä kevyitä venytyksiä ja lähden valumaan kohti alakertaa. Tyhjä koti, kukaan ei ole vastassa herättyäni, lattialtakin alkaa hävitä viimeiset koiran karvat. Muistot valtaavat mieleni, mutta tällä kertaa ne tuovat enemmän iloa kuin surua, hymähdän ja hymyilen.

Tallustan keittiöön ja alan hääräämään aamupalan kanssa. 

Banaanit, loppu. Taatelitkin lopussa. Ei oikeastaan maapähkinävoitakaan eikä muita perusaamupalatarvikkeita. Vain yksi lähes ylikypsä avokado ja pakasteesta löydettyjä omatekemiä burgerisämpylöitä.

Laitan rakkausteetä keittymään ja pian keittiössä vallitsee ruusun, laventelin ja kamomillan tuoksu. Pian aamupala onkin jo valmis, ja menen tavallisesta poiketen nauttimaan sen olkkarin lattialle aurinkoon. Hengitän syvään sisään ja ulos - tässä on hyvä, tarvitsen vain tämän hetken.

Juhannus sunnuntaina brunssivapaata ja miten sen käytin? Brunssia tehden ja keittiössä touhuten - hah, eihän siitä mihinkään pääse: brunssia all day, all night. Mulla on selkeesti myös brunssimoodin lisäksi joku biisimoodi päällä - are you with me? (clap clap).

Oon nyt ottanut viime viikon vähän kevyemmin ja luonut kiireettömämpää arkea:
 enemmän kotona hengailua ja vähemmän paikasta toiseen ryntäilyä.

Kymmenen tunnin yö-unia kuuden sijasta, nollaus iltalenkkejä ja hömppäsarjoja koneella kymmeneen asti näpyttämisen sijasta, mukana kulkevien evässalaattien sijasta istahtanut pöytään nauttimaan maukkaasta ruoasta kunnolla ajan ja ystävien kanssa, 10 minuutin torkku-unien sijasta olen ottanut kunnon, tosin vähän liiankin pitkiä, puolentoista tunnin päikkäreitä, tumbrlin selaamista ja snap-chattailua bilsan kirjan sijasta.​

Myönnän, tässä viime aikoina on mennyt vähän liian kovaa. Ja miksikö? Lähinnä sen takia, etten ole osannut sanoa ei, silloin kun olisi tarvinnut. Lähinnä sen takia, että olen halunnut olla joka paikassa samaan aikaan toteuttamassa kymmentä upeaa asiaa.

Samaan aikaan olen haaveillut siitä, että olisin yhtä elämän iloinen ja kaikkeen kykenevä Elli,
mutta välillä on pysähdyttävä ja mietittävä omia rajoja. Omaa hyvinvointia ja jaksamista. 

Mikä sitten herätti minut tästä tietynlaisesta super-ihmis-kuplasta? Se, että sairastuin lähestulkoon parin viikon sisällä kaksi kertaa tappo-vatsatautiin kun taas yleensä sairastun kerran vuodessa.

Ei ehkä ihan normaalia. ​

​Olen tässä viime aikoina vasta oman toiminnan ja tekemisien kautta tajunnut, kuinka ääripään tyyppi olen. Kaikki tai ei mitään-periaatteen mukaisesti juossut ympäri ämpäri. Joko täysillä tai ei ollenkaan. Jos eteen tulee loistava mahdollisuus, en voi siitä kieltäytyä. Jos tiedän, että joku asia vie lähemmäksi unelmiani, miksen toteuttaisi sitä? Ja jos kerta toteuttaisin sen, miksen lähtisi siihen silloin myös sataprosenttisesti mukaan?

Mukaan sataprosenttisesti lähteminen ei kuitenkaan tarkoita omasta hyvinvoinnista tinkimistä. Ääripäisyys on mielestäni täysin ok, jos osaa tunnistaa asiat, joiden kanssa mennä ääripäähän - ja valitettavasti oma hyvinvointi ei ole tälläinen, suuntaan eikä toiseen. 

... ja koska jotain kuitenkin kiinnostaa, niin kuvien leipä on valmistettu To Die For-leivän reseptillä.

Hyvä olo - Miltä se tuntuu? Miltä se näyttää? Miltä se tuoksuu? Miltä se maistuu? Miltä se kuulostaa?

Miltä se tuntuu?

Pieneltä jännitykseltä vatsanpohjassa, toisaalta levolliselta ja kokonaisvaltaisesti hyvältä ololta niin kropassa kuin mielessäkin.

Miltä se näyttää?

hymyltä, hehkuvilta kasvoilta, pilkkeeltä silmäkulmassa - joskus tosin myös tummilta silmänalusilta ja ylipitkiksi kasvaneilta hiuksilta.

Miltä se tuoksuu?

vapaudelta, raikkaalta ilmalta sateen jälkeen, vaniljaiselta teeltä, kaverin hajuvedeltä, koiran karvoilta, pioneilta ja ruusuilta

Miltä se maistuu?

makealta - miltäs muultakaan?
​
Miltä se kuulostaa?

kiitolliselta, onnelliselta, tyytyväiseltä, lapsenmieliseltä hulluttelulta ja kauniilta sanoilta niin itselle kuin muille.